Usko vuosimiljooniin: geologinen totuus vai olettamuksiin perustuva dogmi?

Näiden kallioiden ikä ei ole kirkossa kuulutettu.





Joel Kontinen

Jääkausi on jättänyt monenlaisia merkkejä luontoon. Suomessa huomattavimpia nähtävyyksiä ovat jo kansallisen heräämisen ajan taiteilijoita innostaneet Ruoveden rotkolaaksot, joista tunnetuin on Helvetinkolu.

Geologisia muodostelmia käytetään monesti todisteina miljoonista vuosista. Usko miljooniin vuosiin on äärimmäisen dogmaattista niin geologien kuin maallikoidenkin keskuudessa, vaikka esimerkiksi meteorologi Michael Oard on todennut, että jääkausi on voinut syntyä ainoastaan yhden historiallisen tapahtuman eli Nooan ajan globaalin vedenpaisumuksen jälkimainingeissa.

Mutta usko vuosimiljooniin elää sitkeästi. Tämä kävi selvästi ilmi 15. 9. 2007 yleisöretkellä, jonka Metsähallitus ja Geologian tutkimuskeskus järjestivät Helvetinkolun kansallispuiston 25-vuotisjuhlan kunniaksi. Sen aikana dosentti Heikki Hirvas kertoi kolun synnystä.

"Ei ole niin sanottua geologista totuutta", hän vakuutti. "Geologia ei ole eksakti tiede kuten matematiikka tai kemia", hän jatkoi ja havainnollisti, miten esimerkiksi 1960-luvun alussa epäiltiin mannerlaattojen liikkeitä ja Milankovicin syklien vaikutusta maapallon ilmastoon.

Serbialainen geofyysIKko ja tähtitieteilijä Milution Milankovic ehdotti, että Maan kiertoradan elliptisyys vaihtelee 100 000 vuoden sykleissä ja että tämä vaikuttaa dramaattisesti maapallon ilmastoon.

Tästä on päätelty, että jääkausia on myös ollut viime vuosimiljoonina noin 100 000 vuoden välein. Michael Oard on muistuttanut, että vielä 1970-luvulla uskottiin, että jääkausia oli neljä.

Metsähallituksen sivusto luontoon.fi arvioi rotkojen iäksi 150-200 miljoonaa vuotta. Hirvas taas kertoi, että Helvetinkolu muodostui noin 1,8-1,9 miljardia vuotta sitten. Hänen mukaansa iänmääritysmenetelmissä virheet ovat vain prosenttien luokkaa.

Hirvas vakuutti, että iännmääritysmenetelmät ovat varsin luotettavia, koska radioaktiivisten aineiden hajoamisnopeudet tunnetaan eli tiedetään, miten nopeasti tietty radioaktiivinen aine puoliintuu ja muuttuu toisiksi aineiksi.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Iänmääritysmenetelmät ovat luotettavia vain, jos seuraavat olettamukset pitävät paikkansa:

1. Emäisotooppien (alkuperäisen radioaktiivisen aineiden) ja tytärisotooppien (hajoamistuotteiden) määrään ei ole vaikuttanut mikään muu kuin radioaktiivinen hajoaminen.

2. Kun kallio muodostui, siinä oli tietty määrä tytärisotooppia, yleensä ei lainkaan.

3. Hajoamisnopeus on aina ollut vakio.

Käytännössä on mahdotonta tarkistaa, pitävätkö nämä olettamukset paikkansa, joten iänmääritysmenetelmiä ei voida pitää absoluuttisina. Institute for Creation Researchin RATE (Radioisotopes and the Age of The Earth) -tutkimushanke toi päivänvaloon todisteita, jotka osoittavat, että radioaktiivisten aineiden hajoamisnopeus ei ole ollut vakio.

Iänmääritysmenetelmiin ei siis voida luottaa, koska niiden perusolettamuksia ei voida tarkistaa. Lisäksi "huonot" tulokset ovat kiusallisen yleisiä.

Näin ollen vuosimiljoonia ei voida pitää geologisena totuutena.

Lähteet:

Ham, Ken (toim.). 2006. The New Answers Book. Green Forest: Master Books.

Helvetinjärven luonto ja nähtävyydet. Luontoon.fi. Metsähallituksen www-sivusto. http://www.luontoon.fi/page.asp?Section=103

Institute for Creation Research. 2006. Thousands … Not Billions. DVD.

Oard, Michael. 2006. Where Does the Ice Age Fit? Teoksessa Ken Ham (toim.) The New Answers Book. Green Forest: Master Books, 207-219.

Varhaisin lepakko muistutti nykylepakoita - myös tavoiltaan

Kuva: Obsidian Soul, CC BY-SA 3.0.





Joel Kontinen

Nature julkaisi vuonna 2010 lepakkotutkimuksen, joka haastaa vanhat käsitykset muinaisten lepakkojen kyvystä käyttää kaikuluotausta. Tutkijat arvelivat ennen, että "52 miljoonaa vuotta" vanha varhaisin lepakko Onychonycteris finneyi ei pystynyt kaikuluotaamaan.

Nina Veselka ja kollegat tutkivat 26 nykyistä lepakkolajia tietokonetomografialla ja vertaisvat niitä muinaislepakkoon. He päätyivät siihen, että myös Onychonycteris finneyi pystyi luultavasti käyttämään kaikuluotausta, koska sen kurkun luu oli yhteydessä sen korvanseudun luuhun aivan kuten nykylepakoillakin.

Jälleen kerran käy ilmi, että lajit pysyttelevät yllättävän pitkään samanlaisina - myös tavoiltaan.

Lähde:

Veselka, Nina, David D. McErlain, David W. Holdsworth, Judith L. Eger, Rethy K. Chhem, Matthew J. Mason, Kirsty L. Brain, Paul A. Faure ja M. Brock Fenton. 2010.A bony connection signals laryngeal echolocation in bats. Nature 463, 939-942.

Afrikkalaiset kansantarinat ja darvinistiset selitykset: Liittyvätkö ne toisiinsa?

Kikujuheimon kansantarina kertoo, miksi hyeena ontuu. Kuva: Gastrocycle, CC BY-SA 3.0





Joel Kontinen

Käsite just so story (näin se on -kertomus) sai alkunsa nobelisti Rudyard Kiplingin vuonna 1902 julkaistusta tarinakokoelmasta Just So Stories for Little Children. Tarinoissa selitetään, miten esimerkiksi leopardi sai pilkkunsa ja kameli kyttyränsä.

Kipling ei itse keksinyt tätä ideaa. Vastaavanlaisia ajatuksia voidaan nähdä afrikkalaisissa kansansaduissa, jotka ovat peräisin vuosikymmeniä tai jopa satoja vuosia ennen Kiplingin aikaa.

Kenian kikujuheimolla on esimerkiksi kiehtova selitys siitä, miten hyeena näyttää ontuvan liikkuessaan (sen etujalat ovat pidemmät kuin takajalat). Tarinan mukaan hyeenat matkustivat kerran ilmojen halki kotkan siivellä mutta kun kotkaa rupesi kutiamaan, ne putosivat maahan ja loukkasivat jalkansa.

Darvinistit voivat tarjota selityksiä siihen, miksi apinat laskeutuivat puusta, mutta luoheimon traditio selittää, miksi apinat alun perin päätyivät asumaan puussa: Vanhaan aikaan apina ja elefantti olivat hyviä ystäviä, mutta heidän ystävyytensä loppui, kun elefantti alkoi epäillä, että apina oli huijannut häntä. Apina oli saanut karjamarkkinoilta ison pulskan lehmän, kun taas elefantti joutui tyytymään säälittävän laihaan lehmään. Ihmiset rupesivat pilkkaamaan elefanttia, joka suuttui ja ajoi apinan puuhun.

Tarinan mukaan apinat ovat siitä lähtien eläneet puussa.

Kaikkien nykyisten evoluutiotarinoiden äiti lienee Charles Darwinin valveuni pienestä lammikosta, jossa ensimmäisen elävän solun sanotaan syntyneen. Ennen Darwinia oli Jean-Baptiste Lamarck, joka keksi tarinan siitä, miten kirahvi sai pitkän kaulansa kurottautumalla akasiapuun yläoksiin kuivan kauden aikana.


Tämän skenaarion suurin ongelma piilee siinä, että kirahvit yleensä suosivat akasian alaoksia eivätkä yläoksia. Darvinistien näin se on -kertomukset ovat tulvillaan tällaisia ongelmia.

Harvardin yliopiston biologi Richard Lewontin kirjoitti vuonna 1997 The New York Review of Books-julkaisussa, että tiedemiehet ehdoin tahdoin keksivät perustelemattomia juttuja siitä, miten lajit kehittyivät, koska he ovat sitoutuneet materialismiin.

He pitävät kannastaan kiinni, koska he "eivät voi päästää Jumalan jalkaa ovenväliin."

Tämä on valitettavaa. Sen sijaan, että uusdarvinistiset biologit antaisivat todisteiden puhua puolestaan he pitävät kiinni a priori -sitoumuksestaan eli sulkevat suunnittelun täysin ulos pienestä maailmastaan.

Lähteet:

Lewinton, Richard. 1997. Billions and billions of demons. The New York Review of Books, s. 31 (9.1.1997).

Mwangi, Rose. 1970. Kikuju Folktales: Their Nature and Value. Nairobi: Kenya Literature Bureau.

Odaga, Bole Asenath. 1980. Thu Tinda! Stories From Kenya. Nairobi: Uzima.

Aaltojen halki kävi apinan tie

Joel Kontinen

Etelä-Amerikan apinoiden alkuperä on darvinisteille suuri mysteeri. He uskovat, että apinat alun perin kehittyivät Afrikassa. Molekyylitutkimukset ja morfologiset tutkimukset viittaavat siihen, että vanhan maailman apinat löysivät tiensä myöhemmin merten ylin Amerikkaan.

Ongelma on siinä, että Afrikan ja Etelä-Amerikan uskotaan eronneen toisistaan 100-120 miljoonaa vuotta sitten ja että Etelä-Amerikka oli sen jälkeen saari noin 3, 5 - 80 miljoonaa vuotta ennen meidän päiviämme.

Molekyylitutkimukset kertovat, että Etelä-Amerikan apinat (Platyrrhini) erosivat Afrikan apinoista (Catarrhini) noin 35 miljoonaa vuotta sitten.

Mutta apinat joka tapauksessa keksivät keinon päästä valtameren yli. Niinpä darvinistit otaksuvat, että niiden on täytynyt matkustaa lautoilla vetten halki.

Ja koska kukaan oikeaoppinen darvinisti ei tohdi epäillä iänmääritysmenetelmien uskottavuutta, ainoaksi selitykseksi kelpaa se, että vanhan maailman apinat olivat varsin pelottomia purjehtijoita.

Lähde:

Luskin, Casey. 2010. Sea Monkey Hypotheses Refute the NCSE's Biogeography Objections to Explore Evolution. Evolution News and Views. (2.3.).

"Roska-RNA:ta" ei ole olemassa

Blausen.com staff (2014).Medical gallery of Blausen Medical 2014. WikiJournal of Medicine 1 (2).





Joel Kontinen

Roska-RNA:ta ei ole olemassakaan, kerrotaan Pittsburgin yliopiston tuoreessa tutkimuksessa. Apulaisprofessori Bino John kollegoineen julkaisi tutkimuksen Journal of Virology -lehdessä.

RNA:lla eli ribonukleiinihapolla on tärkeä tehtävä solun sisäisessä tiedonsiirrossa.

Tutkimusryhmänsä pani merkille, että ennen niinkin lyhyt kuin 15 nukleotidin pätkä RNA:ta osallistuu elimistön biologisiin prosesseihin. Ennen sitä pidettiin roskana.

Tutkijat kutsuvat näitä pikkuriikkisiä RNA:n pätkiä us-RNA:ksi (unusually small RNA eli epätavallisen pieni RNA). He löysivät ne tutkiessaan herpes-virusta.

Tohtori John arvelee, että us-RNA:n avulla voidaan diagnosoida tauteja ja kohdentaa uusia lääkkeitä.

Darvinistinen ajattelu eli näkemys, että olemme täynnä eläimellisen menneisyytemme tarpeettomaksi käyneitä jäänteitä eli surkastumia, esti pitkään lääketieteen kehitystä. Vasta viime vuosina tutkijat ovat alkaneet vapautua evoluution pakkopaidasta.

Seuraukset ovat olleet varsin myönteisiä.

Lähde:

University of Pittsburgh Schools of the Health Sciences. 2009. No Such Thing As 'Junk RNA,' Say Researchers. Science Daily (18.10.).

Richard Dawkins taistelee taas tuulimyllyjä vastaan

Honoré Daumier: Don Quijote y Sancho Panza, n. 1868. CC BY-SA 4.0.





Joel Kontinen

Vaikka Richard Dawkinsin uusimman kirjan The Greatest Show on Earth suomennos onkin saanut yhtä mahtipontisen nimen - Maailman hienoin esitys - kuin alkuperäisteos, se tuskin saa muut kuin oikeaoppiset ateistit innostumaan evoluution ihmeistä.

Aamulehden tiedetoimittaja Vesa Vanhalakka on kaikesta päätellen ihastunut kirjaan. Tämä ei ole ihme, sillä hän suhtautuu darvinistiseen evoluutioon yhtä kritiikittömästi kuin hengenheimolaisensa Richard Dawkins, joka on sentään ansainnut miljoonia puntia, dollareita ja euroja kiplingimäisillä tarinoillaan.

Eläkepäiviä viettävä Richard Dawkins turvautuu tapansa mukaan teologisiin argumentteihin pyrkiessään osoittamaan, miksi Jumala ei suunnitellut jotain elintä niin kuin Dawkins olisi halunnut.

Toisin kuin hän itse kuvittelee, Dawkins ei kuitenkaan ole kaikkitietävä. Jos ihmisen silmä olisi suunniteltu Dawkinsin haluamalla tavalla, sokeutuisimme tilapäisesti joka kerta, kun salamavalo räpsähtäisi silmiemme edessä.

Dawkins luottaa sutunnaisuuden voimaan. Hän myöntää, että luonnonvalinta ei suunnittele vaan "toimii satunnaisten muunnosten [mutaatioiden] kautta."

Richard Dawkins ei kuitenkaan tiedä, miten mutaatiot voisivat lisätä geneettistä informaatioita, jota ilman darvinistinen evoluutio ei voi toimia. Kun häneltä kysyttiin tätä, seurauksena oli pitkän pitkä hiljaisuus.

Dawkins ei vastannut kysymykseen. Hän yritti myöhemmin selittää, miksi hän ei osannut vastata, mutta silloinkin taisi muisti pettää.

Myös maailman hienoin esitys osoittaa lähinnä sen, että emme näe todisteita darvinistisesta evoluutiosta, koska niiden näkemisen edellyttäisi, että luopuisimme terveestä kriittisyydestä.

Dawkinsin kirjan suomeksi julkaisut Terra Cognita ansaitsisi vähintään huuhaa-pystin kirjavalinnoistaan. Tieteellisenä itseään pitävä pienkustantamo on lähinnä erikoistunut levittämään ateistien teoksia.

Lähteet:

Bergman, Jerry. 2000. Inverted Human Eye a Poor Design? Perspectives on Science and Christian Faith 52:18-30.

Vanhalakka, Vesa. 2009. Richard Dawkins sivaltaa todisteet tiskiin. Aamulehti 31. 12. 2009, B19.